:: en ole koskaan pitänyt Hurriganesista

Nykypäivän tv-tarjonta on sikäli kiinnostavaa, että se ei ole lainkaan kiinnostavaa. Reality-tv, tuo formaateista edullisin ja tuhoisin, tuntuu olevan vähän kuin hip hop -skene: kaikki merkit viittaavat ohimenevään muoti-ilmiöön jolle nauretaan nolona kymmenen vuoden kuluttua, mutta oikku ei vaan suostu kuolemaan.

Olen joutunut pari kertaa vastentahtoiseen kosketukseen kiusallisen elinvoimaisen todellisuustelevision kruunujalokiven, Big Brotherin kanssa. Ensimmäisessä katkelmassa väli-Korson lukion tyhmin mutta anteliain virtsa-alma hehkutti olevansa niin tavattoman seksuaalinen, niin tavattoman seksuaalinen, että Kallion pornokulman kumi-Annekin räjähtää kateudesta.

Toisessa näkemässäni pätkässä kaveri, joka näytti lähinnä Kokoomuksen suorittamassa hirvittävällä tavalla pieleen menneessä tieteellisessä kokeessa syntyneeltä protohirviöltä, tumputti peiton alla.

Sitten minä tapoin its

Jos tosi-tv meneekin koko ajan älyttömämpään suuntaan, on vastapainoksi mukavaa, että draamapuolella aiheet ovat arkipäiväistyneet: kallonkutistajalla kitisevä mafiapomo, jazzruohoa kasvattava yksinhuoltaja ja hautaustoimiston harmaa arki kelpaavat jo useamman kauden käyttövoimaksi. Kun nykylukiolaistenkin medialukutaito, maku ja ymmärrys tuottajien vastuusta sekä yhteisestä ärsykeympäristöstä ovat kohonneet jo katosta läpi, tervehdin ilolla tätä kansanterveysministeriön suosittamaa sarjaa, joka kertoo lempeästi tavallisista ihmisistä arkisten, ahdistavien ja hoitamattomana kivuliaidenkin asioiden puristuksessa. Sarjan valttikortteja ovat lämmin tamperelainen teekkarihuumori, toiminnan lomaan upotettu terveys- ja hygienianäkökulma sekä vitun kauniit ihmiset. Siis ystävät, huomenna, mainoskanavalla:



Tiiserinä paljastettakoon, että ensimmäisessä jaksossa kuvan oikeanpuolimmainen, Restylanissa marinoitu töröhuulitsigu herää ymmärtämään, että kiusalliset vaivat eivät pesi vain yläpäässä.