perjantai 14. joulukuuta 2007

:: Hilpari Moelanen ja kadonneen intiimihygienian arvoitus

[kirjoitus kuuluu esseekokoelmaan "saatan olla kännissä, mutta en minä sentään mikään älykäs ole"]

Siinä, pukuvuokraamon sovituskopissa, minä, David Lee Rothschild, Van Houten-yhtyeen ex-solisti ja investointipankkiiri, dinosaurus, ummehtunut tuhnu menneestä maailmasta, sumujen säärten prinssi, olin, kiskomassa frakkipaitaa miehekkään mutta silti niin maskuliinisen ylävartaloni suojaksi. - Hah hah haa, tänään on se päivä, kun neljän vuoden uurastus lopulta palkitaan - pääsen vihdoin ISOIHIN kuvioihin, ajattelin korostaen mielessäni sanan "isoihin" versaalilla korostaakseni kuvioiden suuruutta.

Sillä olihan totta, että SanomaWSOY oli juuri ottanut haltuunsa koko suomalaisen mediakentän. Seuraamistani viestimistä Jallu ja Mustanaamio olivat ainoat, joissa ei vielä ollut Erkon klaanin äärettömän symbolilla varustettua verenpunaista vesileimaa. Tuo pirullinen leima, jonka kumollaan oleva kahdeksikko muistutti Erkon äärettömästä omaisuudesta, äärettömästä pahuudesta ja äärettömästä vallasta suomalaisessa kansalaiskeskustelussa tuntui tarttuvan nykyään kaikkiin viestialustoihin kuin virus, joka oireilee jättämällä taudinkantajaan verenpunaisen ääretön-symbolin. Tai näin minulle oli kerrottu, sillä ainoat seuraamani viestimet olivat patjan alla rypistynyt Jallu vuodelta 1983 sekä Mustanaamion vuosikerrat 1976-1982 .

Viimeiset uutiset olivat kertoneet, että Sanomasalaseura oli ostanut Biologilistan - tai jonkin sellaisen. Nyt Helsingin Sanomien demoniset työläiset päätoimittajansa lasiastalon emännän, tuon kvartsihiekasta, soodasta ja kalkkikivestä valmistettua nuijaa viuhuttavan nikkelirouvan johdolla olivat kutsuneet suomen merkittävimmät bloggaajat voideltaviksi sanomataloon, nykytaidetta varjostavaan läpinäkyvään Mordoriin joka moderneine ravintoloineen ja hyvinvarusteltuine kirjakauppoineen sykki ikiaikaista pahuutta. Tästä kaikesta heräsi vain yksi kysymys: mihin se naispaholainen oikein toimittaa niitä päitä? Siihen makasiinien tontilla olevaan kuoppaan?

Kiskoin frakkihousut pullistelevien, rypsiöljyllä voideltujen reisieni yli, heilautin rukiinvaaleat viikinkihiukseni hidastetusti taaksepäin ja iskin silmää peilikuvalleni: - valmis, oi taivaassa tehty, sinä '88 ekonomimatrikkelin komein alisuoriutuja. Valmis kertomaan kahdentoista askeleen ohjelmastani, miten blogilistaa tulisi kehittää, jotta sekä kirjoittajien henkisen, että kaupallisten toimijoiden taloudellisen pääoman kasvu olisi taattu. Valmis esittämään miimisesti uskomattoman syväluotaavia visioita blogikirjoittamisen uhista ja mahdollisuuksista. Valmis tarvittaessa myös esittelemään genitaalejani. Tarkastin taskuni: Lompakko, check. Pikkusikarirasia, check. Harmaa hattu, check. Muistilappu, jossa ystäväni Pertti "Speed" Pasasen kirjoittamia humoristisia anekdootteja, kuten "sun äitis on niin läski, että sillä on oma postinumero", check, Nyljetty mangusti, check. Kutsu, ch... PERKELE!1!lol!1

Kopeloin pikaisesti kaikki omani sekä pukuvuokraamon sievän vuokraajattaren taskut, mutta kutsua ei löytynyt. Juoksin vyö kielen alla kotimetsääni, ryömin frakkihousut savessa kotikolooni ja tarkastin tietokoneeni inboxin, outboxin, di-boxin, roskapostisuodattimen, kahvisuodattimen sekä jättiläismäisen tammikaapin, jossa säilytän "niitä" joista puhuttaessa isketään "silmää". Ei. Ei kutsun kutsua.

Kiukkuni nousi maakuoppani maissipiipusta mustana kuin merimetso aina stratosfääriin asti, josta se jatkoi matkaansa kauas blogosfääriin. Jumalauta. Kerran minäkin olin jotain. Kerran minä kuuluin sisäpiiriin. Kerran minua kutsuttiin tasankojen vaeltavaksi hotdog-myyjäksi. Kerran minutkin kutsuttiin lapseni ristiäisiin. Kerran minäkin kirjoitin hauskan merkinnän, katsokaa vaikka: Archive error, text not found. Kuinka te saatatte olla kutsumatta minua tilaisuuteen, josta saattaa riippua maapallon ilmastokehitys sekä tanskalainen harmaasuolattu kinkku?

Toki päivitystahtini on hidastunut lähes olemattomaksi, en ole kyennyt vuoteen muodostamaan järjellistä lausdaadaaolethippa, lukijamääräni ovat romahtaneet, äitini kieltää minut ja koiranikin nylkyttää mieluummin postilaatikkoa kuin jalkaani mutta hei Hesarin jätkät? Näytänkö minä joltain moukarilta, jota kuka tahansa voi viskellä? Te olette nyt kakkalistallani. Juuri niin, siellä missä ennestään ovat mm. se urheiluvälinemyyjä joka tarjosi minulle taitoluistimia nyrkkeilyhanskojen sijaan, lähikaupan lihatiski, libertarismi, antidopingtoimikunta, Matti Vanhanen, Apple, internet ja kikherne.

Mutta minä kostan. Kostoni on oleva kauhea, niin totta kuin jouduin lunastamaan vuokraamani frakin "määrittelemättömien eritetahrojen johdosta". Minä kostan vitsauksilla kuin Vanhan Testamentin Jumala egyptiläisille ikään: minä palkkaan Heinäsirkan laulamaan sanomatalon aulaan, lähettelen ystäväkutsuja Facebook-tileillenne ja postitan teille r'n'b -levyjä. Niin, ja linkitä kaikkiin uutisiinne. Twing-twing.

Luulette varmaan että vihassani peruutan Helsingin Sanomien tilauksen, mutta ei, vaan jotain vielä kauheampaa. Hah-haa, Hesarin väki, minä tilaan lehteänne vielä kymmenen lisää ja virtsaan joka aamu niiden päälle. Mahtaa teitä sitten siellä silkkipersehansikastoimituksessa viiksettää! Ei, ei sittenkään, vaan minä pissin aamuisin suoraan postilaatikkooni, sillä kuten amerikanserkkuni Tom Collins tapaa sanoa "revenge is a dish best served cold", ja ulkona nyt on aika tissejäjäätävän kylmä. Hah-hah-haa, kaikki muutkin postit kastuvat. Ime siitä, Itella.

Ja teille, hyvä blogisisäpiiri, minä sanon: minä tiedän, missä kokoonnutte huomenna. Minä tulen sinne kutsumatta ja nöyryytän itseäni. Kyllä, minä kostan kauhealla tavalla: minä käyttäydyn huonosti, nostan jalat pöydälle, kerron rasvaisia juttuja, nautin rasvaisia snackseja, kopeloin tissejäni, irvistelen rumasti ja kaadan drinkkinne ( mikä on sikäli luontevaa, että olen joutunut blogini mainostulojen romahdettua ekstraamaan tarjoilijana). Luojan tähden paetkaa. Edes vähän. Hah-hah-haa.


Loppuun pikku arvoitus: Mitä kiertokyselyihin mieltyneet bloggaajat puuhaavat pikkujouluissa:
Vetävät meemipleksit.